Ilveshiihto

Kuva: Tapio Kauma

Ilveshiihto on vuosittainen tapahtuma, jolla on jo pitkät perinteet. Siinä käytetään suksia, lähtijöitä on paljon ja niillä on hirvittävästi muonaa sun muuta mukana. Siinä on about kaikki, mitä Historioitsija Ilveshiihdosta tietää. Edellisestä hiihtokerrastani kun on aikaa yli 13 vuotta. Tapahtui se sentään Hämeessä silloin. Siksi onkin ehkä parempi, että Ilveshiihdosta kertoo joku tänä vuonna mukana ollut. Annetaan siis puheenvuoro Emilille:

Kuva: Aki Kutvonen

Hämeen kultamailla

Osakuntamme suurin ja kaunein urheilutapahtuma Ilveshiihto hiihdettiin jälleen voitokkaasti. Kyseessä on eräs Suomen pitkäikäisimpiä laturetkiä eikä edes lumen puute ole estänyt sen järjestämistä. Tänä vuonna hiihtelimme Ruovedeltä Lahteen ja tutustuimme paikallisiin kuntiin ja Hämeen ylivertaiseen luontoon

Kuten tapaan kuuluu, nautimme kuntien vieraanvaraisuudesta, yövyimme kouluilla ja kuulimme kuntien esittelyjä. Ja ennen kaikkea hiihdimme.

Koululiikunta on ikävästi vierottanut suomalaisia hiihdosta ja monilukuiset ovat nekin osakuntatoverit, jotka ovat ilveshiihtoa vältelleet epäluulosta koko lajia kohtaan. Ilveshiihtoon mennään mahtavalla porukalla ja hyvässä hengessä ja se onkin mitä parhain tapa karistaa hiihtovastaisuutensa menneisyyteen. Samalla tulee kuin varkain tutustuttua Hämeen kuntiin, ja ilmaisut ”Espoon perukoilla” ja ”Vantaan metsissä” alkavat taas kuulostamaan ironisilta.

Kuva: Tapio Kauma

Tällä kertaa hiihdimme Hämeen peltojen ja metsien lisäksi jäällä, mistä saakin ylivertaisen näkymän kansallisromanttikkojamme innottaneeseen luontoon. Matkan muistettavampia taipaleita oli Päijänteen ylitys Padasjoella:

”Hiihdetyämme kolmatta tuntia kohti huoltoa tuli väistämättä selväksi, etteivät kaikki jaksaisi hiihtää takaisin, ainakaan vaadittuun, sangen rivakkaan tahtiin, olimmehan aikataulusta jo selvästi jäljessä. Linjuriakaan emme voineet paikalle soittaa, sillä kuten neohämäläinen sananlasku sanoo: Elämä lyhyt, Päijänne pitkä. Uhrasimme joukostamme ryhmän verran taistelijoita uupumuksen jumalille* ja jatkoimme matkaa. Palattuamme jäälle alkoi näkyvyys pudota, Hämeen julma yö oli alkamassa. Sankarimme sivakoivat rivakasti ja letkamme kärki katosi silmänkantamattomiin**. Viidakon vanha sanalasku 'Keskellä Päijännettä kukaan ei kuule huutoasi' muistui mieleeni, kun tähysin ympärilleni tuolla taianomaisella jäälakeudella, ja huomasin hämmästyksekseni, etten nähnyt valoja missään. Kaikki rannat huokuivat pimeyttä ja kuolemaa. Äkkiä pimeyden keskellä syttyy punainen valo, luulen hourailevani. Pian kuitenkin arvaan sen tulevan  jonomme kärjestä. 'Odotamme perää' vahvistaa sähköinen ääni radiopuhelimesta. Viimeisen kerran kokoamme joukkomme jääkannella: Meitä ei lannisteta! Sukset liukuvat öistä Päijännettä pitkin, jäykkänä ja pystypäin hiihtävät sankarimme kaikella tarmollansa vain yksi ajatus mielessään: Ei tämä hiihtämättä lopu. Viimein saapuu kauan odotettu maihinnousu. Taistelemme tiemme läpi tuhatmetrisen hangen kavutaksemme mäelle tähystämään sijaintiamme. Viimein löydämme polun joka johdattaa meidät pois tästä kaikesta, lämpöön ja tulevaisuuteen. Jossain kaukana näkyy jo sähkövalon keinotekoinen kajo, ja ylitsevuotavainen on ilomme, kun kohtaamme linjurimme pimeällä metsäautotiellä”

 *Sittemmin minulle on selvinnyt, että kaatuneet evakuoitiin onnistuneesti taksilla.

**Hämäläisen yön näkyvyydellä se tarkoittanee ainakin toista sataa metriä.

Kuva: Tapio Kauma

Ilveshiihto vahvistaa yhteisöllisyyden tuntua ja pakottaa vähän ihailemaan hiihtäjien, huollon ja ennenkaikkea hiihdonjohtajan pitkämielisyyttä.

Juuri ihmiset ovakin suurin syy mennä ilveshiihtoon aina vain uudestaan. Usein tutuistakin saa enemmän irti uudessa ympäristössä ja hiihto todellakin on sellainen.